Minulla on eriskummallinen olo. Matkustan valtiomme rautateillä ykköskotiani kohti. Ostin tiketin kera PC-paikan, vähän kuin vanhasta muistista. Mitä ihmettä minä teen tällä PC-paikalla ja tietokoneella, kun en ole enää opiskelija? Facebookissa roikkuminen, sähköpostittelu, Ilta-Sanomien lukeminen ja blogin kirjoittaminen ovat oikein mainioita ajanviettotapoja, mutta joku tässä hiertää.

Tunnen oloni hämmentyneeksi, mutta ah-niin-helpottuneeksi, kun enää ei tarvitse junassakaan stressata koulutehtävistä. Mikä vapauttava tunne olikaan deletoida forever D-aseman Skolan-kansiosta menneitä, nykyään mitättömiä tiedostoja. Hetken jo hivutin hiirtä kohti opinnäytetyötä, mutta jätin sen kuitenkin vielä odottelemaan hyviä aikoja. Jos vaikka joskus lukisi sen läpi käsi poskella, päätään pudistellen. Vältän lukemasta vanhoja tuotoksia, koska itsekriittisyys ilakoi moista touhua toimittaessa.

Yksi asia on ja pysyy tässä junamatkustamisessa, nimittäin ihmisten tarkkailu. En tiedä, onko minulla vain sattunut olemaan väärä matkustusajankohta vai mikä, mutta minun tuurillani juniin on mahtunut niin ongelmanuoria, mustalaisia kuin viivojen vetäjiäkin. Puhumattakaan iltavillin lumoissa riehuvista lapsista tai eräästä kuulantyöntäjän mitat mennen, tullen ja palatessa täyttävä mies, jonka takia jouduin matkustamaan Lappeenrantaan polvet kurkussa. 

Kas tässäpä muutama esimerkki, miksi suosia julkisia:

* Viime keväänä Saimaan reissulla junaan, tottahan toki samaan vaunuun, astui nuorisokodin asukkaita. Ryhmän vahvuus oli noin 15 villiä 15-vuotiasta. Kenellekään ei siinä vaunussa jäänyt epäselväksi, millaisia voimasanoja suomen kieli sisältää. Voi saatana, että mua hävetti niiden pillifarkkujen ja vinolippojen puolesta. Noihin tulevaisuuden äiteihin ja iseihin saa satsata litratolkulla Bliviä, jotta saadaan suut puhtaiksi.

* Tapaus mustalaiset, tämäkin viime keväänä. Kouvolan asemalla juna teki lähtöään. Tuijottelin ikkunasta ulos, kun näkökenttään pölähti kolme mustalaista: Regina, Rainer ja Valtsu. Reginan valtavaa hameenhelmaa varmasti huimasi, kun vauhti ja tempo veivät mukanaan. Asemallahan on useita raiteita sekä lähteviä että saapuvia junia, joten kyllä siinä saapi ollakin aistit avoinna, että selviää matkaan. Panin merkille, että tämä kolmen kopla oli hyvin kovaäänistä porukkaa. Puhe kuului nimittäin vitosvaunuun saakka, vaikka vaunun ikkunat olivat kiinni. Trio kohdisti katseensa juuri tähän junaan, joka oli näillä näppäimillä lähdössä liikkeelle. "Toivottavasti eivät tule tähän vaunuun, elekää oikeesti", ehdin ajatella. Junan ovi tärähti, puheen voluumi kasvoi, vaunuun pelmahti partavesi. "Ei, ei, ei!" Mutta kyllä: dadaa, käytävän toiselle puolelle, vierekkäisille penkeille - siihen he asettuivat. Se siitä eväiden syönnistä.

Oli muuten ensimmäinen kerta sille triolle se junamatka. Rainerille tuli huono olo, kun katsoi junan ohi kiitäviä maisemia. Valtsu tenttasi konnaria, paljonko maksaa matka Kokkolasta Ylivieskaan, Ylivieskasta Ouluun ja Mikkelistä Tampereelle. Kysyi myös, kuuluuko samaan hintaan myös lounas, koska lipun hinta oli niin huima. Mikkelissä, niin kanssamatkustajien kuin allekirjoittaneenkin onneksi trio poistui junasta. Paahtoleivät ja trippimehut laukusta ja riläks.

Tänään täällä junassa näyttäisi olevan ihan mukavaa, sanoisinko normaalia, sakkia. Kukaan ei ole vielä kiroillut (ääneen), oksentanut, laukannut käytävällä tai huutanut puhelimeensa. Toki nyt olemme vasta Kemissä, ja Kajaaniin on vielä kolmen tunnin matka. Mutta olen kovin toiveikas. Aurinko paistaa, ja sain tai oikeastaan soitin juuri elämäni toiseksi mukavimman puhelun!