- Aamulenkki töihin

- Aamupäivästä futsalia

- Palaveri

- Kuntoiluohjelmien suunnittelua

- Softiksien hankinta

- Intervalliharjoitus juoksumatolla

...On mukavaa saada palkkaa liikunnasta.

Minulla on eriskummallinen olo. Matkustan valtiomme rautateillä ykköskotiani kohti. Ostin tiketin kera PC-paikan, vähän kuin vanhasta muistista. Mitä ihmettä minä teen tällä PC-paikalla ja tietokoneella, kun en ole enää opiskelija? Facebookissa roikkuminen, sähköpostittelu, Ilta-Sanomien lukeminen ja blogin kirjoittaminen ovat oikein mainioita ajanviettotapoja, mutta joku tässä hiertää.

Tunnen oloni hämmentyneeksi, mutta ah-niin-helpottuneeksi, kun enää ei tarvitse junassakaan stressata koulutehtävistä. Mikä vapauttava tunne olikaan deletoida forever D-aseman Skolan-kansiosta menneitä, nykyään mitättömiä tiedostoja. Hetken jo hivutin hiirtä kohti opinnäytetyötä, mutta jätin sen kuitenkin vielä odottelemaan hyviä aikoja. Jos vaikka joskus lukisi sen läpi käsi poskella, päätään pudistellen. Vältän lukemasta vanhoja tuotoksia, koska itsekriittisyys ilakoi moista touhua toimittaessa.

Yksi asia on ja pysyy tässä junamatkustamisessa, nimittäin ihmisten tarkkailu. En tiedä, onko minulla vain sattunut olemaan väärä matkustusajankohta vai mikä, mutta minun tuurillani juniin on mahtunut niin ongelmanuoria, mustalaisia kuin viivojen vetäjiäkin. Puhumattakaan iltavillin lumoissa riehuvista lapsista tai eräästä kuulantyöntäjän mitat mennen, tullen ja palatessa täyttävä mies, jonka takia jouduin matkustamaan Lappeenrantaan polvet kurkussa. 

Kas tässäpä muutama esimerkki, miksi suosia julkisia:

* Viime keväänä Saimaan reissulla junaan, tottahan toki samaan vaunuun, astui nuorisokodin asukkaita. Ryhmän vahvuus oli noin 15 villiä 15-vuotiasta. Kenellekään ei siinä vaunussa jäänyt epäselväksi, millaisia voimasanoja suomen kieli sisältää. Voi saatana, että mua hävetti niiden pillifarkkujen ja vinolippojen puolesta. Noihin tulevaisuuden äiteihin ja iseihin saa satsata litratolkulla Bliviä, jotta saadaan suut puhtaiksi.

* Tapaus mustalaiset, tämäkin viime keväänä. Kouvolan asemalla juna teki lähtöään. Tuijottelin ikkunasta ulos, kun näkökenttään pölähti kolme mustalaista: Regina, Rainer ja Valtsu. Reginan valtavaa hameenhelmaa varmasti huimasi, kun vauhti ja tempo veivät mukanaan. Asemallahan on useita raiteita sekä lähteviä että saapuvia junia, joten kyllä siinä saapi ollakin aistit avoinna, että selviää matkaan. Panin merkille, että tämä kolmen kopla oli hyvin kovaäänistä porukkaa. Puhe kuului nimittäin vitosvaunuun saakka, vaikka vaunun ikkunat olivat kiinni. Trio kohdisti katseensa juuri tähän junaan, joka oli näillä näppäimillä lähdössä liikkeelle. "Toivottavasti eivät tule tähän vaunuun, elekää oikeesti", ehdin ajatella. Junan ovi tärähti, puheen voluumi kasvoi, vaunuun pelmahti partavesi. "Ei, ei, ei!" Mutta kyllä: dadaa, käytävän toiselle puolelle, vierekkäisille penkeille - siihen he asettuivat. Se siitä eväiden syönnistä.

Oli muuten ensimmäinen kerta sille triolle se junamatka. Rainerille tuli huono olo, kun katsoi junan ohi kiitäviä maisemia. Valtsu tenttasi konnaria, paljonko maksaa matka Kokkolasta Ylivieskaan, Ylivieskasta Ouluun ja Mikkelistä Tampereelle. Kysyi myös, kuuluuko samaan hintaan myös lounas, koska lipun hinta oli niin huima. Mikkelissä, niin kanssamatkustajien kuin allekirjoittaneenkin onneksi trio poistui junasta. Paahtoleivät ja trippimehut laukusta ja riläks.

Tänään täällä junassa näyttäisi olevan ihan mukavaa, sanoisinko normaalia, sakkia. Kukaan ei ole vielä kiroillut (ääneen), oksentanut, laukannut käytävällä tai huutanut puhelimeensa. Toki nyt olemme vasta Kemissä, ja Kajaaniin on vielä kolmen tunnin matka. Mutta olen kovin toiveikas. Aurinko paistaa, ja sain tai oikeastaan soitin juuri elämäni toiseksi mukavimman puhelun!

Tällä päivämäärällä (20.1.2010, onnea, Sebastian) jatkan kirjallista uraani pienoisen tauon jälkeen. Opinnäytetyöni kansittamisen jälkeen minulla oli pitkä viha-rakkaus-suhde tähän Aceriini. Iso O, opari, nilkkapallo, lopputyö - rakkaalla lapsella monta nimeä - oli työn ja tuskan takana. Syksyn pimeinä öinä oli kaikkea muuta kuin mukavaa tuijotella läppärin ruutua ja yrittää leikkiä pientä tutkijanalkua. Noina vähäunisina öinä janosin jo työelämään ja tienaamaan euroja tililleni. Työpaikka odotti uutta tekijäänsä lokakuusta tammikuuhun saakka - olipahan pitkiä kuukausia molemmille.

Joulukuisena perjantaina pukeuduin pikkumustaan ja kävin niiamassa itselleni ammatin. Valmistuin Kajaanin kuperkeikkakoulusta tutkintonimikkeellä liikunnanohjaaja (AMK). Se päivä olikin oikein mukava. Sain paljon kivoja lahjoja, joista mainittakoon Muumi-kannu, pistaasipähkinät, Tommy Hilfigerin kello ja yhdeksän käsipyyhettä. Kinuskikakku ja karjalanpiirakat maistuivat. Täti keitti kahvia monta pannullista. Äidin maljakkovarastot joutuivat koetukselle. Kotiolkkarissa oli helevetin kuuma, kun toistakymmentä vierasta istui kynttilänvalossa Arabiat hyppysissään. Illan päätteeksi karautimme Kajaaniin Linnankadulle, jossa sijaitsee eräs ravitsemuskeskus. Tanssimme hieman pöydillä, skoolasimme korkealle valmistumisen johdosta ja nautimme elämästä. (Tämä toteutettiin siis kaveriporukalla, sukulaiset jäivät katsomaan kymppiuutisia).

Valmistujaiskekkereiden jälkeinen viikonloppu oli touhua täynnä. Tyhjensin Lönnrotsgatanin asuntoni kahteentoista jätesäkkiin ja seitsemään pahvilaatikkoon. Tippa linssissä käärin Muumi-mukeja Kainariin ja katselin, kun muuttoapu roudi kiroillen sohvaa ja sänkyä Citroeniin.  Lady linen yläkerta oli hyvä paikka asua. Muuttokuorma vietiin kuuden tunnin automatkan päähän, ja osoitteeksi muuttui 99600 Sodankylä.

4. tammikuuta lähtien olen  virallisesti ollut leivänsyrjässä kiinni. Tällä hetkellä työnteko tuntuu vaihtoehdolta numero yksi. Opintotuella "kittuuttaminen" ja töiden tekeminen opiskelujen ohessa ovat toistaiseksi muisto vain. Sain valtiolta viran, vieläpä oman alan hommia mielenkiintoisessa työympäristössä. Oli unelma, että minulla oli mahdollisuus yhdistää armeija - ja liikuntahommat työkuvioihin. Se poisti monta kysymysmerkkiä elämästäni.

Jotta Lapin lumosta on naatiskeltu pian jo kolme viikkoa. Ensimmäisestä viikosta jäi mieleen silmäripsien jäätyminen viiden minuutin työmatkalla. Toinen viikko alkoi hämmentävällä nollakelillä ja suurella riemulla - voi pukea ainakin yhdet kalsarit vähemmän kuin viime viikolla! Kolmannella viikolla alan päästä juoneen mukaan ja työtehtäviin konkreettisesti kiinni. Ensimmäinen palkkanauhakin on saatu. Muonituskeskuksen kanelilla höystetty omenakiisseli ilahduttaa ja tuo mieleen vuodet 2005-2006. Saippuatelineen sisältö hymyilyttää sekin ja tuo mielikuvat mehtäleirin jälkeisestä ensimmäisestä käsienpesusta kraanavedellä.

Vaikka sosiaalinen elo on heittänyt pari volttia ja kuperkeikkaa sekä kokenut myös kuivausrummun pyörityksen, en valita. Ylihuomenna suuntaan vinkkelit kohti Kainuuta, kolmen päivän sosiaalilomalle Sotkamoon. Odotan villasukat vinkuen, että näen lähipiiriläisiä, pääsen makustelemaan äidin leivoksia ja ehkäpä myös kuluttamaan isän bensoja. Täällä oppii arvostamaan asioita, jotka ovat ennen olleet itsestäänselvyyksiä. Muutaman kerran on tullut kirosanojen sävyttämät kyyneleet, mutta muuten on mennytkin oikein mainiosti. Tämä on yksi vaihe elämässä, ja tästä vaiheesta tulee ottaa kaikki mahdollinen irti.

Asuminen on halapaa kuin saippua: maksan kaksiosta 330 €/kk, sis. valot, vesi, autolle lämmikettä, löylyt  ja pyykkikoneen pyöritys. Tienestejä jää, tai siis pitäisi jäädä, myös sukanvarteen. Pitäisikö aloittaa jo se paljon puhuttu eläkesäästäminen? Tällä hetkellä eläkeikä TJ 31 vuotta ja rapiat.

Täällä Essi F. ja Sodankylä.